on 04.07.2018
Lady Lipstick julkaisi viime vuonna kokoelman blogikirjoituksia Lipstick Mafia Stories -kirjana. Osa stooreista on aiemmin julkaistu Lipstick Mafian blogissa vuodesta 2015 alkaen, kannattaa siis selata blogia ajassa taaksepäin tai hommata pieni musta kirja käsiisi esim. Kariston verkkokaupasta 🙂
Kesän kunniaksi halusin nyt julkaista ystävysten ennen blogissa julkaisemattoman Italian seikkailun. Kolme stooria heinäkuun alun kunniaksi, yksi päivässä, olkaapa hyvät!
Lipstick Mafia Stories sisältää tarinoita naisten seksuaalisuudesta 2010-luvulla, suoraan ja hauskasti. Kirja sai alkunsa aidosta viiden naisen WhatsApp-ryhmästä, jonka ruuhkavuosien makuisen arjen Lady Lipstick kokosi ja muokkasi kirjaksi. Meeri, Maiko, Erin, Vilja ja Noora elävät kolme-nelikymppisten arkea parhaimmillaan ja pahimmillaan. Naisia yhdistää elämäntilanne, johon kuuluvat puoliso ja pienet lapset,
arjen kipuilut ja musta huumori, parisuhteen haasteet ja tähtihetket. He ovat perillä toistensa elämästä, vaikka näkevät fyysisesti harvoin. Ehkä juuri siksi seksistä ja seksuaalisuudesta jutellaan vallattomasti ja estoitta.
ITALIASSA 1/3
Onko liian aikaista skumpata?
Noora: Hei pystykkö laittaan ton puhelimen pois nyt Maiko? Edes yhdeksi päiväksi? Aika nihkeetä yrittää jutella sulle kun koko ajan oot räpläämässä.
Maiko: No kai mä ny.. Pitää kotiin ilmoittaa etten oo tavoitettavissa. Mies luulee että mä oon vieraissa tai jotain.
Noora: Ei oo tervettä et luottamus perustuu johonkin päivityksiin. Tasaseen kun tulee instaan kuvia, sellaisia kilttejä tyttöjen kanssa otettuja, ja illan päätteeksi faceen joku ”olisinpa kotona” –haiku, niin sit on luotettava.
Maiko: Laitan mä suoraankin viestiä.
Noora: Mua niin ahdistaa koko some. Ja anteeks nyt vaan, sulla toi on menny niin överiksi, ettet sä edes huomaa sitä enää. Sä elät noissa päivityksissä. Ja tykkäyksissä ja kommenteissa. Tiedät jostain ala-asteen luokkakaverista, jota et ole edes nähnyt 25 vuoteen, enemmän kuin esim. mitä minulle kuuluu nyt. Sitä paitsi se on ihan randomia kuka niitä sun päivityksiä edes näkee.
Maiko: Oot sä ihan oikeessa. Se on addiktio. Niin kuin esimerkiksi salaa tupakoiminen pihakeinussa…
Meeri: Mua ahdistaa kun mä tiedän yhdestä vanhasta tutusta niin paljon. Se avautuu facessa ihan överit. Toisaalta tällainen luvallinen stalkkaus on ihan jees, vähän väriä tylsiin hetkiin, mut en edes haluaisi nähdä sitä tyyppiä livenä kun tiedän ne kaikki peräpukama-läpät ja kaikki.
Vilja: Ihmisten ulosanti on niin erilaista puhuttuna ja kirjoitettuna. Jotkut on tosi nasevia ja kiinnostavia juttujensa perusteella, mutta livenä ihan tuppisuita ja ankeita. Sit ne käy jossain nurkan takana päivittämässä kaiken sanottavansa. Mut vielä pelottavampaa on tommoset niinku sä Meeri. Äänettömät stalkkerit. Käy kyttäämässä juttuja, mutta ei koskaan kommentoi tai tykkää. Ei jätä jälkiä. Mutta tietää silti paljon, koska ne seuraa sua, etkä sä tiedä siitä mitään.
Maiko: Te tiedätte mun miehen, mun pitää laittaa sille viesti että puhelin on pois siksi, että me sovittiin, eikä että ”akku on loppu”. Voitte uskoo, ettei luotto ole vieläkään meidän perheessä korkeella ”akun loppumiseen”. Mua alko oikeestaan heti vituttaa kun mietin miten se akku sit loppukin kostoksi pari kertaa silläkin. Paska, nää laitteet pitäis kieltää lailla. Ennen oli paljon helpompaa.
Noora: Onks liian aikasta skumpata?
Meeri: No ei tietenkään ole, tässä vaiheessa olis kotona jo remonttikalja auki miehellä. Ja mulla remppacava. Mä luulen, että jos me jäätäis siihen taloon nyt kun se valmistuu, eikä aloitettaisi mitään uutta projektia, me varmasti erottais kolmen vuoden sisään.
Erin: No ettekä erois, teillähän menee niin hyvin?
Meeri: Niin meneekin, mutta se johtuu siitä, että me ei ehditä liikaa näkemään toisiamme ja Isokiholla on vähän niin kuin jatkuva huono omatunto päällä. Se on työmatkoilla koko ajan, iltaisin se duunaa remonttia loppuun, eli viikonloput sen täytyy sit paikkailla, ja se hoitaa lapsia ja mua. Mulla on niin rankat viikot kun hoidan muksut ja kaikki kodin juoksevat asiat, siivoon ja laitan ruuat, kuskaan harrastuksiin jne. Tällainen kauhun tasapaino pitää meidän suhteen kondiksessa. Kun remppa loppuu, se löytää taas sohvalle ja se on pieni kuolema se. Sit mun pitää äkkiä keksiä sille uutta tekemistä.
Maiko: Kuulostaa aika laskelmoivalta ja kylmältä sun suusta Meeri.
Noora: Eikös viini tuu aina halvemmaksi pullossa. Mä käyn tilaa.
Meeri: Ei se ole kylmyyttä, laskelmointia kyllä. Mä vaan haluan, että meidän avioliitto toimii, ja se toimii vain näin. Aina ennen kuin on talo myyty ja uusi projekti laitettu alulle, ollaan melkein eron partaalla. Muistatteko viimeksikin, ennen kuin ostettiin Kaarnakuja? Silloin onneksi anopin saunaremppa mökillä auttoi sen kesän yli. Isokiho kun olis vaan golfannu, kalastanu ja maannu sohvalla. Ei helvetissä siitä tulis mitään. Mun on pakko katsella uusia kohteita, vaikka tykkäänkin meidän nykyisestä kodista tosi paljon.
Noora: Mikäs siinä jos se toimii. Sä kyllä näet teidän avioliiton eteen niin paljon vaivaa, että mulle tulee ihan luuserifiilis. Tytöt, mulla on kerrottavaa. Mä sain diagnoosin. Keskivaikea masennus. En meinannut edes lähteä tänne, mutta Myyntiedustaja pakotti. Sanoi, että meet ja nukut vaikka jos et jaksa muuta. Siltä musta nyt tuntuukin, että kunpa sais vaan nukkua.
Erin: Niin, mä tiesin tästä. Noora soitti. Hyvä kun tulit. Nyt voidaan jutella tai olla vaan ihan hiljaa jos sä et jaksa tai halua puhua siitä?
Noora: Jutellaan vaan. Tai oikeestaan nyt mä haluisin vaan kuunnella teitä ja nauttia teidän ei-niin-raskaista jutuista, on ollu oikeesti todella musta kevät. Tai tää alkoi jo viime syksynä, tuntui että se syksy kesti tammikuulle ja sit vasta alkoikin synkät ajat. Mut hei, mulle on oikeesti ihan terapiaa jos saan nyt vaan olla teidän kanssa ja mennä kohta sänkyyn, ottaa unilääkkeen ja nukkua. Käviskö se?
Vilja: Oon mä vähän yllättyny, vaikka jotenkin aistinut, että sulla ei ole ihan kaikki hyvin. Mut ajattelin, että se on sitä teidän parisuhdedraamaa. Siitä sä oot aina noussu.
Noora: On silläkin ollut osansa tähän. Mä en vaan enää jaksanu. Töissä alko menee päin persettä ja alkoi olla aika paljon “saikkuja”. Illalla sit ahdisti niin paljon kun en ollu tehny mitään järkevää, että purin pahaa oloa mieheen ja lapsiin. Valvoin yöt ja kattelin jotain sarjoja tai surffasin netissä joidenkin ihmeellisten ihmisten blogeja. Alkoi tuntua että kaikilla muilla on jotain. Ja mulla ei oo oikein mitään kunnolla. Kaikkea vähän, ehkä riittävästi, mutta ei mitään paljon. Ymmärrättekö mitä mä tarkotan? En oo missään erityisen hyvä, eikä mikään haave tai tavoite ole kunnolla täyttyny. Sit se homma meni ihan maaniseksi. Luin Kalastajan vaimoa ja tein jotain legokaupunkialustaa keskellä yötä. Pistosahalla vetelin autotallissa ja itkin. Itkin pahaa oloa ja sitä kun kukaan ei ymmärrä eikä lohduta. No vittu, kaikki nukkui! Aamulla mies ihmetteli pandasilmiä ja mä olin sille suuttunu kun se ei ollenkaan ole kiinnostunut miten paha olo mulla on. Ja että mä täällä teen kaikkeni, revin selkänahastani lapsille ja muille kaiken, lego-vitun-alustankin maalasin yöllä! Eikä se huomaa mitään!
Maiko: Mä en nyt oikein tiedä miten toi pitäis ottaa. Siis kamalaa, sulla on varmasti ollu tosi paha olla. Mut nyt kun sä puhut siitä, tilanteesta löytyy kyllä vähän komiikkaakin. Mä jotenkin pystyn näkemään sut siellä kellarissa sahaamassa jotain vaneria. Varsinkin kun tietää sun pistosahamenneisyydestä.
Noora: No niin kai. Ja kyllä mä nyt pystyn jo itsekin näkemään vähän kirkkaammin. Söin kuukauden lääkkeitä, mut ne ei oikein sopinu. Nyt mulla on vaan unilääke, tai sellainen joka auttaa rauhoittamaan oloa illalla ja yöllä, et vaikka heräisin, niin saan uudelleen unen päästä kiinni. Mä olinkin jo unohtanu ton pistosahaepisodin. Jos olisi olemassa pistosaha-ajokortti, nyt se olis ehkä hyllyllä. Hahaha.
Erin: Mikä pistosahajuttu?
Noora: No silloin kun mä erosin Jarista ja olin vähän helvetin pahana siitä sen pettämisestä. Olin töissä ja muistan vieläkin kun kesken päivän tuli sellainen ”ping!” ahaa-elämys. Se jätkä rakasti niitä sen vitun rehuja enemmän kuin mua. Mä lähdin siitä saman tien, ajoin sinne sen talolle, otin pistosahan ja leikkasin kaikki sen palmut ja muut horsmat poikki. Helpotti.
Vilja: Haa, sussa asuu pieni pistosahamurhaaja.
Meeri: Tosta remppaamisesta tuli mieleen et oonko lainannu teille jollekin meidän tapettipöytää?
Maiko: Ei ainakaan meillä. Kuin niin, mitä sä nyt meinaat laittaa?
Meeri: No tiedätte sen meidän naapurilta saadun leikkimökin. Mä haluisin laittaa sen nätiks. Oon suunnitellu sinne jo verhotkin ja Isokiho maalaa sen ensi viikonloppuna ulkoa ja mä ajattelin laittaa peräseinälle tapettia, kun Nellan huoneesta jäi yli just sen verran.
Noora: Toi teidän touhu ei ole kyllä tervettä. Silti mä oon niin kateellinen. Meidän ala-aula on odottanu tapettia neljä vuotta ja sä tapetoit jotain leikkimökkiä. Tasan ei vaan mene nallekarkit. Mä oon leikannu ne vuodat valmiiks ja ne on siellä rullalla oottanu neljä vuotta! Ihan vaan että äijä sais haettua sitä liimaa ja lätkittyä ne sinne. Ne seinät on ollu neljä vuotta pohjamaalilla josta näkyy kyprokki läpi. Mut ei. Ja mähän en sitä tee sen puolesta kun niin vaahtosi mulle kun olohuoneen tapetin kuvion kohdistus on millin vinossa. Että hän tekee kyllä sit loput tapetoinnit. Näkis vaan että minä vuonna! Argh, tekee mieli soittaa äijälle nyt, että vittu se tapetti on parempi olla seinässä kun mä palaan täältä. Ehkä ihan hyvä että ne puhelimet on pois päältä. Mut eiks se leikkimökissä mene pakkasella huonoks se tapetti? Tai mistä mä tiedän.
Maiko: Me ei kyllä varmasti remontoida enää koskaan. Jos ikinä haluan uudet maalit tai ihan mitä vaan niin palkkaan jonkun tekemään sen. Meidän avioliitto ei kestä sitä kisailua. Molemmat haluaisi tehdä, eikä kumpikaan halua olla se joka hoitaa lapsia. Jotenkin sille joka hoitaa lapsia, ei jää mitään käteen. Toinen voi sanoo että mä maalasin noi kaikki katot tai tapetoin ton seinän tai laitoin parketin, meni vaan päivä. Toinen sit voi sanoo vaan, että vaihdoin viisi vaippaa ja syötin pilttiä niin että hippulat vinkui! Niin hirveä oli se viimekertainen ”pientä pintaremonttia” –touhu että sai jäädä viimeiseksi. Selkä meni ihan suotta. Ihan järjetöntä ensinnäkin alkaa remontoimaan juuri silloin kun on vauva juuri syntynyt! Onneks te olitte auttamassa. Vaikka aika päätöntähän se meno oli. Vauvat järsi jotain parketin palasia lattialla ja isommat juoksi ympyrää pölyisissä huoneissa. Muistatko Noora kun teidän Jeremias tuli juosten näyttämään mitä oli löytänyt. Kolme mattopuukkoa suussa! Onneks oli ne terät sentään sisällä. Ei tullut hyvä-äiti –palkintoa silloinkaan.